Sari Mäki Yrittäjä, omaishoitaja, isovanhemmuus, liikunta, hyvinvointi ja terveys

Onko kaikki muutokset aina hyvästä?

  • Rohkeutta elämän valintoihin
    Rohkeutta elämän valintoihin

 Siinä missä ympärillä kuohuu ja kaikki on (muka) niin huonosti, koen sisälläni rauhallisuutta, tyytyväisyyttä ja onnellisuutta. Onko minulla tähän oikeus? Pitäisikö liittyä valittajien jonon jatkoksi saadakseni paremmin hyväksyntää ja tyytyväisyyttä?

Ei pidä.

Jokainen tekee omat valintansa ja rakentaa oman elämänsä. Kukaan ei tee valintoja puolestani. Minkäs teet jos pitämäni työ on aina osa-aikaista, määräaikaista ja erittäin huonosti palkattua. Yhtäällä on velvollisuuksia muttei oikeuksia. Toisaalla minuun luotetaan mutten pääse vaikuttamaan. Ketä sellainen kiinnostaa loputtomiin?

Tein töitä koulussa. Pidin siitä vaikkei se sinänsä kehittänyt eikä vienyt minua ihmisenä eteenpäin. Koin työn olevan hyvä "suojatyöpaikka" keski-ikäiselle, kolmen lapsen äidille. Tein työn niinkuin parhaaksi näin. Oppilaat oppivat luottamaan, sain hyväksyntää sekä lempinimiä. Niistä sen enempää. Mutta sen opin, että jos et "lempparia" saa, et ole mitään. Kaiketi paras palkka työlleni oli ansaittu auktoriteetti. Näin sen koin.

En kuitenkaan jatkanut koulussa. Jos kerran pitää töitä tehdä pienen pienellä palkalla, määräaikaisesti, vailla varmuutta jatkosta, teen mieluummin töitä itsenäisesti, oman itseni herrana, yrittäjänä.

Rohkeus. Uuden alku.

Rohkeuttahan tämä tietysti vaati. Rohkeutta palata kaiken kokeman jälkeen takaisin omalle alalle jota joskus kutsuin mukavuusalueeksi. Löytääkö asiakkaat minut? Ovatko he tyytyväisiä? Olenko sittenkään pystynyt uusiutumaan tarpeeksi, olenko ajassa? Paljon kysymyksiä. Vastauksia saan ajan kanssa. Toivotaan parasta, pelätään pahinta. Katson rohkeasti eteenpäin, luotan itseeni ja annan työlle tilaisuuden. Työn tekeminen on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kuin kotona oleminen. Olen onneekkaassa asemassa, kun minulla on pätevyys ja henkistä pääomaa, tieto-taitoa. Raha ei aina auta eikä tuo onnea. Raha on huono isäntä. Pieniin tuloihin tottuneena en tavoittele rikkauksia vaan pärjäämistä. Pärjäämistä omin avuin, omin ehdoin.

Toivon, että yhteiskunta ja päättäjät kaiken myllerryksen keskellä ottaisivat ihan aikuisten oikeesti koulunkäyntiavustajat vakavasti. Heidän roolinsa koulujen arjessa on arvokasta. Mutta sen arvostuksen saaminen lähtee tietysti myös tekijöistä itsestään. On hassua, että Suomessa on koulunkäyntiavustajia, kouluavustajia ja kouluohjaajia. Yksi ammattinimike riittäisi. Itse olen liikunnanohjaaja. Ohjaan liikuntatunteja. Kouluohjaaja ei ohjaa koulutunteja. Hän avustaa. On opettajan työpari ja on läsnä oppilasta varten. Eri asia on olla iltapäiväkerhonohjaaja. Tehtävät ja vastuut ovat erilaisia. Ne ovat kaksi eri ammattia. Siksi toivoisinkin, että kotikuntani lopettaisi tai muuttaisi Kaipo- koulutuksen (Kaipo = Koulunkäynnin ja iltapäiväkerhonohjaaja) kahdeksi eri koulutukseksi eli Koulunkäyntiavusta sekä Kerho-ohjaaja. Ja OAJ ottaisi avustajien ammattikunnan siipiensä suojaan. Miksei myös iltapäiväkerhonohjaajia. Lakihan velvoittaa järjestämään ainakin ykkösluokkalaisille iltapäivätoimintaa.OAJ pitäisi huolen ja valvoisi, että koulutus olisi samankaltaista ja -arvoista koko maassa. Nyt näin ei ole. Ei oikeastaan edes tiedetä kuka valvoo koulutusten sisältöjä. OAJ:han on Opetusalan ammattijärjestö.  Nyt epäpätevät ja pätevät avustajat ovat poikkeuksetta JHL:n jäseniä. Ei mitään vikaa sinänsä mutta ei se kouluta eikä hoida työasioita työpaikoilla. Kouluissa yleensä vararehtori on avustajien lähiesimies. Mutta kukaan ei valvo eikä vastaa siitä, että hän hoitaisi tehtävänsä. Pitäisi säännöllisiä palavereja ja ottaisi avustajat myös opettajakokouksiin mukaan. Jossakin koulussa kaikki toimii. Jossain ei yhtään.

Ihan hirveä sanahirviö tuo Kaipo. Itse kävin tämän koulutuksen mutten tosiaan vienyt sitä maaliin asti. Koulutuksen sisältö oli yhtä tyhjän kanssa työhön nähden. Pääasiassa puhuttin alakoulun oppilaista, ei juurikaan yläkoulu tai ammatikoulu ikäisistä. Harvoin kysymyksiin osattiin edes vastata. Parasta antia oli keskustelut muiden kollegoiden kanssa. Olimme siis jo koulussa työskenteleviä mutta pätevyyttä vailla olevia. Joku lopetti kesken, minä vein opinnot loppuun mutten antanut näyttöä (näyttötutkinto) ja jotkut saivat maalin. Hyvä heille mutta ei se tilannetta muuttanut. Ei pätevyys työtä takaa. Espoo on pääosin ulkoistanut koulunkäyntiavustajansa. Koulut päättävät tarpeestaan aina lukuvuosittain tai -kausittain ja tekevät sen mukaan tilauksen työnvälittäjälle. Tässä tapauksessa Seureen. Espoossa on edelleen koulunkäyntiavustajia. Hyvä niin. Mutta onko työnantajana kaupunki vai Seure, eriarvoistaa avustajat keskenään. Kaupungin työntekijällä on töitä myös kesäksi ja palkallinen kesäloma, seurelaisella ei. Touhu-tonni ei pitkälle kanna. Se ajaa työntekijät joko toiseen puolipäivätyöhön mikä sinänsä kuormittaa kohtuuttomasti tai ns.liiton rahoille saamaan soviteltua päivärahaa. Loukut. Näistä puhutaan. Vika ei ole ihmisessä vaan systeemissä. Mikäs se köyhyysraja olikaan - 1500€? Avustaja, riippuen työsopimuksen tuntimäärästä saa käteen noin tonnin ellei ole myös iltapäiväkerhossa töissä. Silloin on kaksi eri työnantajaa ja palkka tulee kahdelta luukulta. Espoo on ulkoistanut myös iltapäiväkerhon kolmannelle sektorille. Kokonaan.

Koulua muutetaan ja paineita suurempiikin muutoksiin olisi. Muutoksia tarvitaan kunhan perusasioista ei tarvitsisi tinkiä. Säännöt ja normit, paikallaan istuminen sekä kirjoittaminen, laskeminen, lukeminen ja kättentaidot olisi edelleenkin toivottavia perustaitoja. Sen sijaan, että kohkataan siitä onko luokassa pulpetteja tai ei, pitäisi keskittyä itse asiaan, opettamiseen. Aina se ei suju tai on hidasta. Siksi on hyvä, että kouluissa on erityisopettajia, pienryhmäopetusta tai koulunkäyntiavustajia. Koulukuraattoreitakin tarvitaan. Kun heidän ammattitaitoaan käytetään, ollaan ongelman kanssa jo pitkällä. Heitä tarvitaan valitettavasti yhä enemmän mutta niihin satsaaminen ei saisi poissulkea avustajaa jonka työ ja ammattitaito olisi parasta ennaltaehkäisevää työtä. Kaikki yhtä arvokkaita,  kun kyse on oppilaasta.

Espoo on linjannut, että kouluissa lisätään samanaikaisopetusta. Paperilla näyttää hyvältä, kun voidaan osoittaa jollain tunnilla olevan kaksi pätevää opettajaa. Mutta totuus on tarua ihmeellisempää. Yleensä samanaikaisopetuksella paikataan opettajan vajaa tunnit koska opetuksesta on poistettu tunteja. Ja ei matematiikan tunnilla ole välttämättä kaksi pätevää matematiikan opettajaa. Toinen voi olla kuvataideopettaja tai epäpätevä opetustyötä tekevä henkilö. He avustavat. Miltä tämä niinkuin omasta mielestä kuulostaa? Sekavalta.

Koulun tehtävä on opettaa ja opetuksen tulisi antaa eväitä elämään. Annetaan kouluille työrauha ja resursseja henkilöstöön, ei härpäkkeisiin.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat